Jälkiryhmän treenit perjantaina. Tallattiin jäljet ja esineruutu. Ruutu oli kisakokoinen, kolme esinettä. Lähetin Dingon oikeasta etunurkasta. Se eteni rauhalliseen tahtiinsa takaosaa kohti, bongasi reunasta ei ihan takanurkasta tossun ja toi sen. Jes, hyvä Dingo. Ruudusta mentiin suoraan jäljelle, koska se oli vanhentunut jo tunnin ja vartin. Sarin tallaama jälki oli 400 metriä pitkä, neljä keppiä, pitkähihaisen lämmin ja aurinkoinen tyyni kevätkesän iltasää. Kymmenen metrin jana oli varsin hyvä: erittäin maltillinen mutta suora ja jälki nousi vaivattomasti oikeaan suuntaan. Alkumatkalla oli metsää, heinikkoaukeaa, siitä kulma ojan reunalla ja kuusikkoon, jossa maata peittivät rutikuivat lehdet. Jäljen oli tallannut aivan uusi ihminen ja maastovaihteluitakin oli, joten Dingo joutui keskittymään niin kovasti, että huomiota ei riittänyt ensimmäiselle kepille. En reagoinut ylitykseen. Kohta oltiin harppauksen levyisen ojan reunalla. Dingo joi ojasta ja pähkäili jonkin aikaa jäljen jatkumista, hyppäsi sitten ojan yli ja jatkoi. Onneksi hetikohta tulikin kakkoskeppi, joka nousi hyvin. Siitä jatkettiin, kunnes oltiinkin niin lähellä esineruutua, että Dingo lähti ilmavainuilemaan sinne. Toin sen takaisin kohtaan, josta se lähti ruudulle menevälle polulle. Jäljentekijä ei ollut mukana ja vain kepit ja kulmat oli merkattu, joten siellähän sitten pyörittiin ihmettelemässä. Dingo kuitenkin kuljeskeli nuuhkimassa ja etsiskelemässä jälkeä ja lähtikin mielestäni oikeaan suuntaan. Isompi oja veti sitä puoleensa, mutta tästä näin vähän matkan päässä jälkimerkin. Dingo ilmavainuili ojan yli, mutta kun itse olin suuntautunut merkin suuntaan, se kiinnitti huomionsa sinnepäin ja löysikin jäljen sekä merkin luota kolmoskepin. Aikaa oli mennyt ja koira tehnyt töitä jo niin, että päätin jäljen tähän. Oli hukasta huolimatta erittäin onnistunut harjoitus: sopivasti maastohaasteita, Dingo teki töitä ja ratkoi ongelmat, ja itse lähes sokkona luotin koiraan.