Tänään ohjelmassa metsäjälkeä. Kuiva, aurinkoisen lämmin ja tyyni sää. Vekan jälki oli noin sata metriä, jos sitäkään, ikää 50 minuuttia. Periaatteessa pelkkää suoraa, mutta eihän se metsämaastossa koskaan ihan suoraa tarkoita. Käveltiin jäljen alkuun, Veka lähti hyvin etenemään. Kohta ensimmäinen pallo, jee. Ja Veka ylitti pallon, mutta pyörähti takaisin ja paikansi sen, hyvä! Ensimmäiseltä pallolta Veka lähti todella hienosti jäljestämään. Polun ylitys hyvin, siitä palkaksi toinen pallo. Toiselta pallolta Veka lähti väärään suuntaan, ja jäljen hukattuaan se ei osannut jatkaa. Kutsuin sen takaisin, ja se lähtikin oikeaan suuntaan, mutta täysin ilmavainulla kuono ylhäällä heiluen. Näin vähän matkaa, sitten onneksi ennen viimeistä palloa Veka alkoi hakea hajua taas maasta ja sai pallon itselleen kunnon maavainulla. Hyvin tämä etenee! Olisi varmaan asiaa tehdä vanhempaa jälkeä, jolla koira ei pääsisi etenemään ilmavainulla, ja pidempää jälkeä, jotta se pääsisi kunnollaa syventymään asiaan.

Floran jälki oli 55 minuuttia vanha, noin parisataa metriä, teemana maastonvaihdos. Jana vähän reilut kymmenen metriä ja huono, ääh. Flora eteni hienosti suoraan jäljelle asti, ylitti sen ja jäi pyörimään, kävi takajäljellä ja tuli pois, lähti sitten etenemään oikeaan suuntaan. Kehaisin oikeasta toiminnasta kun oli jotenkin niin epävarma. Jälkeä tallatessa olin noin kymmenen metriä janasta yhtäkkiä muistanut, että ei ole jälkikeppejä mukana... noukin varovasti maasta jotain tikkuja yrittäen olla koskematta maata, mutta tätä kohtaa Flora jäi tietysti tarkistelemaan. Selvitin liinan sen jaloista ja käskin jatkaa. Ylitettiin pururata ja nostettiin ensimmäinen keppi hyvin. Siitä Flora jatkoi vähän humputellen, mutta sanoin sille "hei nyt sitä nokkaa maahan", ja se lähti oikeasti jäljestämään... Ensimmäinen kulma erinomainen. Tässä oli soratien ylitys, Flora ylitti vähän epävarmasti, mutta ei lähtenyt tielle. Haisteli tarkkaan toista puolta ja sai palkaksi kepin. Tästä alkoi alue, jolla kasvaa istutettuja kuusia suorissa riveissä. Rivien väleissä kulkevat pienet ojat. Maapohja on tasaista sammaleista heinikkoa.

Toisessa kulmassa hukka. Ennen jälkeä jonkin matkaa ihan suoraa, Flora jolkotti menemään ja ehti vilkaista vähän maisemiakin kun oli niin helppoa suoraa tuoretta kivaa pohjaa... vähän ennen kulmaa se kuikuili ja nosteli nokkaansa bongaten jälkeä vasemmalta eli sieltä, mihin se kääntyikin, mutta kulmassa meni yli, tuli takaisin, kävi oikealla, lähti takaisin suoraan... PITI mennä vaan perään, antaa koiran hukata jälki, riisua valjaat ja kävellä kotiin, mutta ei! Ei pitänyt hermo! MIKSI se on niin vaikeaa? Jäin siis paikalleni, päästin liinasta ja Floran kadottua kuusikkoon huikkasin sitä nimeltä. Flora viipotti paikalle, oikaisi tulosuunnastaan jäljelle ja lähti etenemään. Loppumatka pururadan ylityksineen hyvin. No, viitisen minuuttia kädessä pidetyt pikkuruiset kepit nousivat helposti ja varmasti ja yksi kulma oli hyvä... Palkaksi Flora on kepeistä aina saanut syötävää, nyt oli ruokapurkit eikä vain jotain nameja. Jäljen jälkeen en leikkinyt sen kanssa, yleensä ollaan revitty ja heitelty vielä motskua kun Flora on innoissaan pomppinut vielä lelun perään... mutta mikä sen funktio oikeastaan on? Paitsi koiran viihdyttäminen. Eikö kaiken kivan pitäisi tulla jäljeltä, johon se into pitäisi keskittää. Kokeillaan näin, ja jos jälkimotivaatio huononee, muutetaan jotain. Olen kyllä suhtautunut jäljestämiseen vähän kuin se olisi taidetta ja koiran taiteelliseen vapauteen puuttuminen veisi siltä inspiraation. Nykyään uskallan kepillä käskeä (hui!) Floran sivulle ja lähettää siitä käskyllä jatkamaan; ehkä vielä opin senkin, miten annetaan koiran hukata jälki, jos se ei kerran itse pidä siitä huolta.