Vekan maanantaiagi meni kivasti. Tehtiin helpon näköistä rataa, jolla oli paljon juoksemista, suoria hyppyjä ja mutkaputkia. Helpon näköistä. Helppo se muuten olikin ja meni oikein hyvin, mutta källinä oli pujottelu, jota piti jatkaa viistoon kentän reunaa kohti kun ohjaaja liikkui jo toiseen suuntaan ehtiäkseen ohjaamaan seuraavaa hyppyä; jos olisi pysynyt koiran vieressä, olisi tullut tyhmä ohjauslinja ja kiire. Tämähän ei Vekan herkälle hipiälle sopinut sitten niin yhtään eli se jätti pujottelun kesken heti kun irtosin sivusuunnassa. Ja moneen kertaan. Sitten se alkoi myös lintsata alkua ja solahtaa vasta toiseen tai kolmanteen keppiväliin. Äääh ja tauolle. Ongelma ratkaistiin toisella kierroksella panemalla Vekalle pujottelun loppuun namialusta. Nyt se pujotteli keskittyneesti loppuun asti, vaikka itse huitelin menemään jo seuraavan hypyn takana. Hyvä!

Tiistaina tottistreenit. Menin etuajassa kentälle vetämään Floralle pienen hyppytreenin. Kasasin esteen 60 senttiin, namikippo neljän metrin päähän, esteen säilytyspussi esteen eteen ja lähetys sivulta sellaisen sopivan muutaman metrin matkan päästä. Tämä hyvä. Samoin 70 ja 80 senttiä hyvin. Säilytyspussin pidin esteen edessä, jottei Flora kipittäisi esteen eteen ja ponnistaisi siitä. Näillä korkeuksilla ei kyllä ongelmaa ollut eikä olekaan ollut. Otettiin kaikki korkeudet kaksi kertaa ja leikittiin ennen nostamista. Sitten pari kertaa namikipolle meno myös loivalla A-esteellä. Flora teki senkin, mutta oli esteistä koko ajan levoton ja hermostunut.

Mentiin kentän laidalle kopille istuskelemaan ja lörpöttelemään tuttujen kanssa, porukkaa alkoi valua kentälle. Tokoryhmä aloitti omat treeninsä ja pk-tottikseen tulleet omansa ilman kouluttajaa, joten ajattelin vetää Floran kanssa vielä vähän jotain ja lähteä pois. Olin pudottanut Floran hihnan kädestäni kun kopilla ei ollut enää muita ja lähdin kävelemään kentälle. Flora lähti perään, pysähtyi ja vilkaisi sitten ympärilleen kenttää, ihmisiä ja koiria – ja lähti hermostuneena luimistellen juoksemaan karkuun. En huutanut koiraa, koska se ei lähtenyt tietä kohti vaan meni kopin terassille piileskelemään. Lähdin mitään sanomatta juoksemaan, tällöin Flora lähti täyttä kyytiä perään. Näin sain sen palkattua vauhdista heittämällä motskun, jolla se sitten leikki ja riehui kuin viimeistä päivää. Tehtiin vielä vähän jotain ja pois. Eli ihmiset ja koirat kentällä meinaavat koetta tai testiä tai muuta kamalaa eikä Flora tällöin halua tulla mukaan. Ei mikään jymy-yllätys.

Keskiviikkona treenasin vain omia harmaita aivosolujani Ilkka Hormilan tunnistusjälkiluennolla. Oli mahtavan mielenkiintoinen tilaisuus, sekä tuttua että uutta asiaa ja oivalluksia. Yksi niitä oli (saanko TUULETTAA tätä), että jäljelle ei tarvitse panna ruokaa! Ei Hormilakaan niin tee! Wohoo, jee! Virallisen tahon vahvistus sille fiilikselle, joka minulla on ollut aina ja jonka takia olen ollut nihkeä ratkaisemaan ongelmia lisäämällä ruokaa jäljelle. Ruoka on häiriöhaju enkä minä halua koiran etsivän ruokaa vaan ihmisen hajua. Palkka tulee löydöistä ja sillä sipuli. Hormila aloittaa pennunkin jälkikoulutuksen talvella asfaltilla, koska se on häiriöistä puhtain alusta. Ja kun kyseisellä gurulla on niin pitkä kokemus ja niin häikäiseviä tuloksia esitettävänä niin nielen purematta kaiken, mitä hän sanoo!

Ja pitihän sitä tietysti heti päästä kokeilemaan... eli torstaina tallasin Floralle jäljen läheiselle maankaatoalueelle kovalle ja kuivalle maapohjalle. Vain loppupäässä kasvoi harvassa yksittäisiä pieniä kasveja ja apilatupsuja. Seisoin janalla puoli minuuttia, sitten lähdin hitaasti ja pienin askelin kävelemään, tein noin 50 metrin suoran ja panin päähän kepin jemmaan apilatupsun taakse. Jälki ehti vanheta auringonpaisteessa 20 minuuttia kun kävelin kotiin hakemaan koiran. Ilma oli kesäisen lämmin ja kostea, oli täysin tyyntä joten tuulta ei tarvinnut huomioida. Ennen jäljentekoa kävimme kolmen vartin hölkkälenkillä, mutta Flora loikkasi kuin tiikeri kun rapistelin treenikamoja ja vipelsi kovalla tohinalla jälkipaikalle.

Jälki oli aivan älyttömän mielenkiitoinen kokeilu. Lähetin Floran parin metrin päästä kuten janalle, mutta se ei tajunnut jäljen olevan niin lähellä vaan ponkaisi suoraan yli. Sen nenässä oli nyt väärät asetukset – Hormila puhui myös siitä, miten koira kalibroi nenänsä ympäristön ja jäljen mukaan. Koiran pitäisi oleskella paikalla 10 minuuttia, jotta sen hajuaisti mukautuu ympäristöön ja ilmasto-oloihin, ja se myös tottuu ajamaan vain tietyn ikäistä jälkeä, jos aina tehdään samaa. Flora on viime aikoina ajanut hyvin tuoreitakin jälkiä, joten tässä en nähnyt ongelmaa.

Seisoin odottelemassa Floran viipottaessa liinan päässä. Se kävi sekä jäljen että takajäljen puolella eli haistoi kyllä, mutta ei ihan saanut juonen päästä kiinni. Otin sitten uuden lähetyksen, nyt se lähti maltillisemmin ja lähti oikeaan suuntaan. Kävelin perässä liina muutamassa metrissä kun etenimme oikeaan suuntaan, pysähdyin kun Flora jäi seisomaan, meni jäljen sivuun tai poukkoili muuten. Flora oli erittäin levoton ja pysähtyi välillä katselemaan ja vinkumaan kovaan ääneen, mitä se ei jäljellä koskaan tee missään tilanteessa, paitsi silloin kun olen muka paremmin tietävänä kiskonut sen jäljeltä pois... oli siis turhautunut. Sitten se taas palasi nuuhkuttamaan maata, eteni vähän matkaa, mutta hermo petti aina välillä. Pysyin passiivisena ja odotin vain, että koira jatkaa.

Kun päästiin jäljen puoliväliin, Flora kuitenkin ikään kuin imeytyi jälkeen kiinni ja kulki loppumatkan ihan oikeasti jäljestäen ilman mitään välivouhotuksia. Nosti kepin ja sai koko kissanruokapussin palkaksi. Valjaat pois. Flora oli vähän rasittuneen näköinen eikä kärttänyt lelua, mutta syttyi heti leikkimään ja kiskoi narulelua into piukassa. Kyllä tätä voi pitää menestyksenä! Taas kerran, ei olisi ongelmaa, jos jaksaisi keskittyä siihen hommaansa. Mitenkään vaikealta ei jäljestäminen näyttänyt loppumatkalla kun Flora malttoi haistella kunnolla. Mutta koskapa se olisi mitään tehnyt ilman ylimääräistä kaahottamista, hermostunut kun on. Motivaatio oli kuitenkin täysi kymppi ja Flora selvitti homman itse! Hienoa!