Keskiviikkona Flora ajoi jäljen numero 38. Osin soistunut metsämaasto ja ryteikköistä hakkuuta, kostea tyyni ilma, jäljellä ikää tunti ja pituutta 200–300 sataa metriä, kolme keppiä, kaksi kulmaa ja monta mutkaa. Ainoastaan jäljennosto meni vähän tassuun. Jana oli lyhyt, viitisen metriä. Otin Floran sivulle ja kun se istui rauhallisesti (heh, no ainakin istui paikallaan), lähetin sanomalla JÄLKI. Flora ampaisi eteenpäin häntä suorana, törmäsi hetimiten jälkeen ja kääntyi takajäljelle. Päästin muutaman metrin ja pyysin kääntymään. Flora oli ehtinyt kietaista liinan parin näreen ja jalkansa ympäri ja pyöri sinne tänne selvitellessäni liinaa, yritti vielä takajäljelle. Kun ei päässyt niin lähti sitten oikeaan suuntaan. Ilkka Hormilan luennolla opimme, että koiran nenä tietää 3–5 askelen aikana, vanheneeko jälki siihen suuntaan vai ei, joten takajäljelle lähtö ei ole hajusta kiinni. Toinenkin ansioitunut jälkiharrastaja oli Palveluskoirat-lehdessä sitä mieltä, että takajälki on koiralle psyykkinen juttu. Monestihan Florakin tarkistaa juuri tuon muutaman askelen ja kääntyy itse. Joskus sitten vaan se keskittyminen ei ihan riitä...

Jäljestämään Flora lähti erinomaisesti kuono alhaalla. Pysyi tosi tarkkaan jäljellä, ei mennyt kulmista yli tai mutkista ulos, vauhtia oli niin että hankalammissa kohdissa oli pakko luistattaa liinaa kun en pysynyt perässä. Kepit toki nousivat kaikki helposti. Viimeistä jännäsin, se oli metsittyneellä polulla. Flora meni siitä Hormilan oppimateriaalin mukaiset 40 senttiä yli ja pyörähti takaisin. Vau mikä jälki! Niin hyvää jälkeä. Pystyin kävelemään koiran perässä täysin luottavaisena siitä, että se pitää jäljestä huolta. Hyvä Flora :)