Sunnuntaina kun oli koko päivä aikaa, halusin tallata Floralle pitkän metsäjäljen. Olin metsälenkillä löytänyt juuri sopivan metsän, kivan tasaisen mäntykankaan. En kuitenkaan päässyt sinne tieltä, vaan jouduin kiertämään suon ja päädyin niin vaikeakulkuiselle hakkuulle, että itsekin tuuskahtelin maitohorsmien peittämiin kuoppiin ja jouduin kromppimaan kivikkojen yli välillä nelivedolla. Siitä pääsin piikkilangalla kuorrutetun verkkoaidan laitaa kulkevalle polulle ja ylös kallioille, joilta oli kyllä kivat näköalat... sitä hakkuulla rämpimistä silmänkantamattomiin. Pääsin vielä kohtuullisesti alas ja törmäsin takapuolelta kylttiin, joka kielsi pääsyn sotilasalueelle... ja kun upposin polvea myöten suohon, olin se viimeinen niitti sille, että tätä jälkeä ei kyllä ajeta. En pannut jäljelle merkkejä tai purkkeja, joten vain kepit jäivät metsään maatumaan.

Noukin siis tien vierestä uudet kepit ja ajelin parempaan metsään tekemään uuden jäljen numero 25, jota ei kyllä sitäkään sitten ajettu. Mittaa kilometri, ikää puolitoista tuntia, kolme kulmaa, kuusi keppiä. Flora lähti janalle, mutta kun liinaan solmimani solmu antoi aivan hienoisen nykäyksen, se pysähtyi eikä tehnyt enää mitään. Kutsuin uuteen lähetykseen, nyt koira lähti aivan vinoon, joten uusittin taas. Nyt Flora eteni suoraan jäljelle asti, mutta jäi tähän palloilemaan joksikin aikaa ja kävi kaksikin kertaa takajäljellä. Pyöri sen näköisenä kuin ei olisi tiennyt, mitä ollaan tekemässä. Lähti sitten kuitenkin etenemään. Pitkä alkusuora kulki vain tasaista metsänpohjaa pitkin ilman mitään kommervenkkejä, mutta Flora pyöri ja harhaili koko ajan. Suoran päässä oli ensimmäinen keppi, joka kyllä nousi varmasti. Tästä lähdettiin hakkuuaukealle, joka oli kyllä jonkin verran vaikeakulkuinen, mutta ei mitenkään mahdoton. Flora käveli sinne tänne, minkäänlaista ajatusta jäljestämisestä sillä ei ollut. Otin liinaa lyhyemmälle, ja kun hakkuulla tiesin ja näinkin, mistä olin kulkenut, en päästänyt koiraa harhailemaan minne sattuu. Aina kun se jäi seisoskelemaan, sanoin "jälki". Siitä se lähti aina vähän eteenpäin, mutta ei tehnyt töitä muutamaa metriä enempää. Päästiin pieni rinne ylös, tästä Flora nosti hyvin kakkoskepin. Vaivalloisesti edettiin vielä vähän ja tultiin kulmaan, mutta kun koiralla ei ollut kertakaikkiaan minkäänlaista kiinnostusta jälkeen, olisi ollut ihan turhaa yrittää jatkaa. Oltiin onneksi lähellä tietä, joten riisuin vain Floralta valjaat, ja lähdettiin kävelemään autolle. Haettiin Veka autosta ja lähdettiin metsälenkille, mutta lenkilläkin Flora vain hiihteli kantapäilläni.