Perjantaina vain tunnari ennen iltaruokaa ja jälkkäriksi rustoluut.
 
Tunnaria lähestyttiin naksulla. Levitin matolle yhdeksän hajutonta kapulaa ja vein oman reunaan. Esittelin Vekalle mehevää kissanruokapalkkaa ja lähetin etsimään. Veka meni hitaasti ja epävarmasti, mutta menipä kuitenkin, kuono osui omaan ja naks. Veka riensi syömään palkkaansa. Siirsin sillä aikaa oman toiseen paikkaan. Tämä tehtiin puoli tusinaa kertaa. Kerran Veka toi väärän todella luimussa ja anteeksipyytävän näköisenä. Otin vain kapulan, panin sivuun ja sanoin että ei ollut tää. Siitä Veka meni ilokseni itse takaisin kapuloille. Kyllä, se ihan oikeasti nuuski niitä ja löysi oman aina eri paikasta. Loppupalkkana pallo. Ja ylitsevuotavat kehut tietysti.
 
Flora pani tämänkin vähän ranttaliksi... ensimmäisellä yrityksellä se poukkasi kapuloille, potkaisi oman noin metrin päähän ja kurmootti muita kapuloita. Ja mourusi ja mörisi. Ja makasi kapuloiden päällä ja ryttäsi maton ynnä muuta. Kutsuin sen pois, käskin maahan, suoristin maton ja kapulat, hain oman, näytin sitä Floralle ja panin taas matolle. Uusi lähetys. Kuono omaan ja naks. Florakin teki puoli tusinaa kertaa parantaen koko ajan loppua kohden. Se ihan selvästi nuuski kapuloita, mutta ei malttanut nuuskia kaikkia, vaan häsäsi ja jäi tuijottamaan minua välillä epätietoisena. Odotin vain kärsivällisesti, kyllä se oman noteeraaminen sieltä aina tuli.
 
Naksulla varmaan jatketaan tätä, en tiedä, mikä taika siinä on, mutta sillä yleensä onnistuu. Ehkä se on se, että minä pidän turpani kiinni ja annan koiran tehdä enkä osoittele ja hihku koko ajan.