Lauantaiaamuna taas koko lauma metsälle.
 
Veka aloitti viestillä. Neljä etappia, hiukan pidemmin matkoin kuin viimeksi, mutta viimeinenkään etappi oli tuskin paria sataa metriä enempää. Veka juoksi hienosti kaikki matkat. Lähti epäröimättä matkaan ja saapui pisteelle kuljettua reittiä pitkin ainakin sikäli kuin oli näkyvissä. Ensin palloteltiin, sitten levättiin ja rauhoituttiin hetki ennen seuraavalla etapille lähetystä.
 
Esineruutu oli noin 25 x 25 metriä, esineet M-kuviossa. Flora haki nopsasti kaikki kolme esinettä. Luovutukset taas aivan nappiin kun odotin vain hiljaa koiraan katsomatta, että se istui luovutukseen ja odotti esine suussa. Jes!
 
Vekan kanssa vein esineet yhdessä, kaikki kolme samoihin paikkoihin. Veka haki hienosti kaikki kolme ja teki itse töitä, vain yksi lisäkäsky tarvittiin, mutta niitähän esine-etsinnässä saakin antaa.
 
Floran jälki oli vanhentunut tunnin. Gps oli harmillisesti jäänyt kotiin, mutta kartan perusteella jäljen pituudeksi tuli noin kilometri. Jäljestyssää oli varsin hyvä, tyyni ja kostea. Aurinko paistoi, mutta maasto oli viikkotolkulla jatkuneiden sateiden jäljiltä erittäin märkä. Keppejä oli kuusi ja varsinaisia kulmia vain kaksi, mitään ihmeempiä källejä ei ollut vaan suoraan vaan pitkin metsää. Alku- ja loppupäässä jälki kulki vilkkaasti liikennöidyn metsäkaistaleen poikki, jolla itsekin kuljemme usein, keskiosa oli polutonta rytöä – toki täälläkin sitten jälkeä ajaessa tuli kovaan ääneen kiljuva lapsiperhe vastaan...
 
Lyhyt jana oli hyvä. Ensimmäiselle kepille asti Flora vouhotti jäljen suuntaisesti, mutta reilusti sivussa. Ensimmäisestä kepistä ajoi törkeästi suoraan yli, en kestänyt vaan huomautin OHO enkä päästänyt jatkamaan ennen kuin nosti kepin. Toiselle kepille asti jatkettiin samaan tyyliin. Olin pienentänyt jälkimerkkejä huomaamattomammiksi, että tietäisin edes suurin piirtein, missä mennään. Estin liinalla Floran ylimääräiset sinkoilut ja kysyin aina että missäs se sun jälki menee, jolloin Flora palasi jäljelle. Nosti kakkoskepin. Palkaksi naudanmahaa, yyh ja treeniliivin tasku ällösti mahassa. Vasta kakkoskepiltä Flora lähti oikeasti jäljestämään! Kulki kuono maassa jälkeä pitkin niin kuin jälkikoiran kuuluu. Kolmonen ja nelonen nostettiin. Sitten jäljen loppupuolella alkoi vähän taas paketti hajoilla, jälkimerkit olivat loppuneet enkä itse ollut varma, ollaanko jäljellä vai ei. Jäljellä oltiin, viitoskeppi nousi. Yhdestä paikasta Flora ei millään ollut päästä eteenpäin, vaan pyöri ja hyöri nuuskimassa yhtä kohtaa. Treenien jälkeen lenkillä se juoksi taas fiilistelemään samaa kohtaa, mitään siinä ei näkynyt, mutta jotain siinä kyllä oli. Päästiin kuitenkin jälki loppuun ja kuutoskepille. Koira tuntui jäljen jälkeen vähän väsyneeltä. Nyt mietintämyssy päähän, millä saadaan tolkkua tuohon rynnimiseen. Lyhyt, tiuhaan merkattu jälki, jolla voi vaatia jäljellä pysymistä kun on varma siitä, missä jälki menee? Vai heti alkuun sarjatulella keppejä? Vai vapaampi ajo pidemmällä liinalla ilman mitään ohjausta, jos se onkin jotain paineistumista kun olen liian lähellä ja liian paljon huomauttelemassa kun koiran pitäisi saada ratkaista itse?