Keskiviikkona tallasin Floralle lyhyen jäljen lähimetsään. Jäljen vanhetessa naksuttelin Vekalle kotona noutokapulaa. Sain jopa inasen nostettua kriteeriä - Veka oikeasti tarttui kapulaan sen verran, että se siirtyi lattialla ainakin sentin pari. Ehkä tästä loppujen lopuksi vielä nouto kehkeytyy.
 
Sitten Floran kanssa metsään. Ensin esine-etsintä kapealla kaistaleella, jolle olin vienyt esineen valmiiksi. Flora lähti vauhdikkaasti ja kävi taas tarkistamassa kaistaleen reunat kurvaamalla ulos ensin oikeasta ja sitten vasemmasta reunasta. Jatkoi sitten kaistaletta pitkin suoraan esineelle ja palautti sen nopeasti jalkojeni juureen... ei riittänyt maltti odottaa, että otan esineen haltuuni. Mutta muuten oikein hyvää työtä!
 
Vajaan tunnin ikäisen ja 400 metrin pituisen jäljen tallasin vaikeakulkuiselle metsäpläntille, jolla ei kulje lainkaan polkuja. En pannut lähetyspaikkaa lukuun ottamatta merkin merkkiä, en yrittänytkään painaa reittiä mieleeni, ja keppejä nakkelin vähän väliä kotoa nappaamastani nipusta huomaamatta edes laskea niitä ensin. Seurasin vain GPS:stä, missä mennään. Päätin pyhästi olla ohjaamatta koiraa yhtään mihinkään vaan antaa sen tehdä työnsä ja kulkea vain perässä palkkaamassa löytyneet kepit.
 
Jana oli aivan minikokoinen, koska en halunnut nyt keskittyä janatyöskentelyn vääntämiseen. Päätin antaa koiran hoitaa janan ihan itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Lähetin Floran janalle, annoin liinan luistaa ja jäin itse paikalleni. Flora eteni hyvin, otti takajäljen, tarkisti vähän matkaa, kääntyi ja lähti reippaasti jäljestämään. Lähdin mukaan. Vauhti oli hyvä, työskentelyssä ei mitään huomauttamista, ja keppejä alkoi nousta.
 
Yhdessä kohdassa olin aivan varma, että olin poistunut tiheikön keskeltä oikealle, vaikka koira lähti vasemmalle. Mutta olinhan pyhästi päättänyt olla tällä kertaa häsäämättä toisen jäljestämistä. Irrotin liinasta, jäin seisomaan ja seurasin mustavalkoisia vilahduksia pusikossa.
 
Flora pysähtyi, ja arvelin sen jääneen odottamaan minua kysyäkseen, missä jälki menee. Menin koiran luo.
 
Siellähän se odottelikin... jälkikepin vieressä. Lotaisi palkkansa ja paineli menemään.
 
Loppumatka sujui yhtä sulavasti, Flora vilisti ripeästi ja epäröimättä jälkeä pitkin tiheiköiden läpi, risukasojen ja puunrunkojen yli, selvitti ongelmitta kaksi suoraa kulmaa, nosti keppiä kepin perään. Minä vain kipitin perässä ja palkkasin kepit. Kaikkiaan niitä löytyi kahdeksan eli koko mukanani ollut nippu.
 
Kyllä oli niin hienosti vedetty jälki ettei paremmasta väliä!