Flora sai jäljestää noin 500 metrin jäljen, ikä 45 minuuttia, kuusi keppiä, jotka poimin matkalla jäljelle, kaksi kulmaa, tavallista metsämaastoa, yksi ojan ylitys. Häiriöksi pelmahti viereen ihminen vislailemaan ja huutelemaan kovalla äänellä isoille vapaana juokseville koirille, harmikseni Flora jätti jäljestämisen hetkeksi ja jäi haukkumaan näille pelottaville mustille otuksille.
 
Lyhyt jana oli moitteeton. Jäljellä pysyttiin helposti, kaikki kepit nousivat varmasti, vauhti oli reipas, mutta maltti säilyi. Pysyin lähellä ja pidin liinan tuntumalla koko ajan, mutta koiran työskentelyyn ei tarvinnut puuttua. Objektiivisesti katsoen meni siis loistavasti, mutta se jokin jäi nyt puuttumaan... Koiran kuono pysyi ainakin lähellä maata, loppua kohden alkoi nousta, jälkihän oli liian tuore ja loppupäässä lampsin vain suoraan tasaisessa maastossa, joten miksi turhaan keskittyä kun voi jolkotella helppoa jälkeä pitkin maisemia katsellen. Kepeiltä lähdössäkin koira tuntui jotenkin poissaolevalta. Tähän saattoi vaikuttaa sekin, että kävelimme jäljelle kotoa tuttuun metsään ja koira ehti juoksennella jälkeä etsimässä jo saman ajan, joka sitten meni itse jäljen ajamiseen.
 
Tällaisia jälkiä vedimme loppusyksystä niin paljon, että lopetin jälkikauden jo ennen ensilumia - tuntui, että aina vaan vedetään tämä tuttu ja turvallinen perussetti. Seuraavaksi ainakin mennään johonkin uppo-outoon korpeen jännäämään, osataanko enää pois!